Ajattelin ensimmäisessä omassa postauksessani palata sähköautoinnostukseni alkuun, jonne ei olekaan niin kovin pitkä matka. Olen monessa asiassa myöhäsherännäinen ja niin myös tässä. Mutta siis: yhtenä kauniina päivänä tajusin autoista jotakin, jonka moni muu oli tiennyt jo pitkään.
Tuon päivän jälkeen kirjoitin Voima-lehteen seuraavan jutun (julkaistu joulukuussa 2006):
Sähköauto 1996-2003
Koko juttu alkoi siitä, kun kävin katsomassa Al Goren ilmastokampanjasta kertovan dokumentin Epämiellyttävä totuus. Se oli vaikuttavasti tehty. Faktat ovat tuttuja, mutta niiden esitystapa uusi. Elokuvan jälkeen mietin kesäisen lämpimässä myöhäissyksyn illassa millaisia me olemme. Osa ihmistä ei tiedä eikä välitä näistä asioista mitään. Toinen osa tietää, mutta ei tee niin paljoa kuin voisi ja pitäisi. Kolmannet tietävät ja tekevät paljon. On pakko myöntää, että kuulun keskimmäiseen ryhmään. Siihen, johon kaikkein vähiten haluaisin kuulua. Niihin, jotka tietävät mutta eivät tee mitään ihan – oikeasti – merkittävää. Se on pahempaa kuin epätietoisuus. Mitä sanoisin lapsilleni sitten kun he kysyvät mitä tein tai yritin tehdä, kun tajusin mistä on kyse. Kierrätin soijamaitotölkkejä?
Dokumentin lopussa väitettiin, että voimme vähentää omat hiilidioksidipäästömme nollaan. Ajattelin, että siinä sentään olisi jo jotakin vähän merkittävämpää. Ehkä voisin tarttua siihen?
Kotiin päästyäni kävin elokuvan kotisivuilla ja löysin sieltä ekolaskurin, joka kertoo kotitalouden hiilidioksidipäästöt . Se sai oivaltamaan jotakin tärkeää. Meidän perheemme syntitaakka onkin paljon vähäisempi kuin luulinkaan. Ensinnäkin talomme lämpiää pääasiassa puulla. Eikä puun polttaminen ole mikään mörkö, kunhan kasvattaa poltetun puun tilalle vähintään saman verran uutta metsää (johon hiili sidotaan takaisin). Sehän onnistuu!
Energiankulutuskin pysyy kohtuudessa, eikä norppasähköllä saa mitenkään nostettua hiilidioksidipäästöjä kovin korkealle. Vähäinen ja harkitseva muu kulutus pysyy aisoissa ja sen päästöt on marginaalisia. Mutta vaikka näiden ansiosta kontollamme olevat vuotuiset hiilidioksidipäästöt jäisivätkin pieniksi tai hyvin pieniksi, on olemassa yksi tekijä joka nostaa ne väkisin tuhansiin kiloihin. Syyllinen löytyy vähän kauempaa, mutta ei sentään pihamaata pidemmältä: yksityisauto.
Kaupungissa olimme pärjänneet hyvin ilman omaa autoa. Maalle muuton jälkeen oma auto on tuntunut välttämättömyydeltä: jo lapsia kouluun kuljettaen syntyy ajokilometrejä ikävän paljon. Ja jokainen kilometri tuottaa lähes parisataa grammaa hiilidioksidia, sataa kilometriä kohden siis jo parikymmentä kiloa.
Muuten voisin röyhistää rintaa ja kehua olevani lähes negatiivinen päästöjen aiheuttaja (jahka saan niityt kasvamaan taas metsää), mutta tuo vietävän bensiinirakkine vetää maton jalkojen alta. Mitä voisin tehdä?
Muistin, että sähköautoista oli ollut puhetta muinoin, mutta mitään uutta en ollut niistä enää pitkään aikaan kuullut. Vetyauto on se, jota odotetaan, mutta kun se tulee vasta joskus sitten myöhemmin. Aloin kuitenkin etsiä tietoa sähköautoista.
Ja löytyihän sitä. Kotimaisia Elcatteja. Mutta niidenkin valmistus on ainakin Fortumin toimesta lopetettu. Ja kantama olisi vähän sitä ja tätä. Ja rumakin se on. Eikä siihen mahdu koko perhe. Mutta niitä saa edelleen uusina tai käytettyinä… Olisihan se kuitenkin jotakin. Suurimman osan ajosta voisi ajaa sellaisella ja pitkät matkat vaikka lainatulla bensa-autolla. Jos lataisi norppasähköä, ei saasteita tulisi vaikka sähköä kuluisi. Ajaisi sitä kyllä varmaan ylpeänä.
Aloin jo harkita rahan keräämistä käytetyn Elcatin ostoon, kun internetin virtuaalipolut johtivat johonkin, joka iski kuin tuhat volttia: Tesla Roadster-sähköurheiluauto. Kiihtyy nollasta sataan neljässä sekunnissa ja ajomatkaa on vajaat 400 kilometriä yhdellä latauksella. Tulossa myyntiin 2007. Mitä tämä nyt oli? Onko tämä sähköauto? Eihän ne tällaisia… Onko tässä jotain aivan uutta teknologiaa? Ei. Ajomatka oli toki saatu pidemmäksi uusien litium-akkujen avulla, mutta muuten tekniikka oli ollut käytettävissä jo pitkään, kuten sain seuraavaksi tietää. Sivustot johdattivat eteenpäin ja niin päädyin toisen vaikuttavan dokumentin äärelle.
Who Killed The Electric Car - dokumentti loksautti leuan lähes sijoiltaan. Päässä pyöri epäusko. Ja raivo. Ei tällaista tapahdu oikeasti. Eihän? Tarina on pitkä, täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta lyhyesti siis seuraava: 1990-luvulla General Motorsin kehitystiimi saa valmiiksi sarjavalmisteisen sähköauton Ev1:n, joka on nopea ja myyvä (0–100 km/h kahdeksessa sekunnissa, ajomatka yhdellä latauksella toisen sukupolven versiossa 220 kilometriä).
Ev1 julkistetaan näyttävästi ja saman tien Ford, Honda, Toytota ja muut hyppäävät mukaan ja tuovat äkkiä markkinoille omat mallinsa. Odotukset ovat suuret. Sitten viranomaiset kiinnostuvat: Kaliforniassa, jossa kärsitään valtavista liikenteen saasteongelmista, päätetään toimia. Siellä asetetaan ilmastomandaatti, joka määrää, että kasvava prosenttiosuus osavaltiossa myydyistä autoista tulee olla nollapäästöautoja eli sähköautoja.
Autoteollisuus säikähtää. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Kohta ei muuta valmistetakaan kuin sähköautoja. Mitä osakkeenomistajat (joista monet sattuvat omistamaan myös öljy-yhtiöitä) tästä sanovat? Niin. Lopun ehkä arvaattekin.
Mandaatti kumottiin ja miltei kaikki autot kerättiin pois asiakkailta ja murskattiin. Ja sokerina pohjalla: General Motors myi sarjavalmisteisen sähköauton tarvitseman (nimh-)akkutekniikan patentit öljy-yhtiö Texacolle, joka asettui istumaan tukevasti niiden päälle. Eli se siitä. Tarinan loppu. Eikä kukaan puhu enää sähköautoista. Ne on vain pieniä ja rumia tai jotain futuristisia härveleitä. Ei muunlaisia ikinä ole ollutkaan. Odotellaan vetyautoa, joka pelastaa meidät ja ajetaan sillä aikaa vaikkapa Hummereilla!
Pyyhettä ei päässyt kuitenkaan vielä heittämään kehään. Dokumentin lopetus antoi vinkin eteenpäin: maailmassa tapahtuu monenlaista uutta ja ihmeellistä! Amerikoissa lisätään hybridiautoihin nyrkkipajafirmojen toimesta lisäakut ja laturit ja ajellaan kaupungeissa saasteettomasti. Kansalaisjärjestöt lobbaavat sähköautojen puolesta. Ja sähköauton voi tehdä itse: kymppitonnilla saa osat, joilla voi tee-se-itse-mies tai -nainen muuttaa autonsa sähköautoksi! Amerikassa pidetään kursseja aiheesta ja netistä löytyy ohjetta, videota, kirjaa, postituslistaa ja tilauskaavakkeita. Ja ihan oikeaa faktaa:
- sähköautot olivat ensimmäisiä sarjavalmisteisia autoja (1800-loppu ja 1900-luvun alku),
- sähkömoottori on teknisesti huomattavasti polttomoottoria parempi (hyötysuhde bensiinillä n. 25 %, mutta sähköllä jopa 95 %),
- sähkömoottorista saa paremman väännön jo alhaisilla kierroksilla,
- sähköllä ajaminen on monta kertaa halvempaa,
- huoltokustannukset ovat (akkujen hankintaa lukuun ottamatta) paljon pienemmät,
- sähkömoottori kestää n. 10 kertaa pidempään,
- sähköautojen nykyinen ajomatka riittäisi suurelle osalle päivittäiseen työmatka-ajoon (sähköauto olisi siis vähintään perheen kakkosautoksi jo täysin sovelias),
- vetyauto on käytännössä sama kuin sähköauto, mutta siinä energia varataan akkujen sijaan vetyyn (ja se kuluttaa sähköä moninverroin enemmän), ja niin edelleen.
Mielenkiintoista on myös miten autoteollisuus on joutunut Amerikassa ahtaalle. Irakin sodan myötä riippuvuus ulkomaisesta öljystä on alkanut puhuttaa ja muun muassa General Motors pyrkii jo kaikin tavoin osoittamaan haluavansa tukea riippumattomuutta tuontiöljystä ja aikovansa tuottaa huomattavasti vähäpäästöisempiä autoja. Toistaiseksi kuitenkin vain puheissa .
Mutta autoteollisuuden toimia odottaessa paras tapa saada sähköauto näyttäisi olevan sen tekeminen itse vanhasta bensakärrystä. Mitenkäs katsastusmies suhtautuu kun konepellin alla on kasa akkuja ja sähkömoottori?
Se päivä on ehkäpä ihan oikeasti edessä, jolloin jälkikasvu kysyy, missä me olimme kun ilmastonmuutos tapahtui. Toivon, että kehtaan myöntää olleeni paikalla. Ja tehneeni jotakin. Päästöt nollaan!
Jutun julkaisun jälkeen jatkoin penkomista, tutustuin mielenkiintoisiin ihmisiin ja hoplaa: nyt olen mukana toteuttamassa hanketta (satojen muiden kanssa), jonka avulla meidänkin perhe saa viimein kohtuuhintaisen uudenaikaisen sähköauton! Yhteistyössä on voimaa, ja siihen teemaan palaankin seuraavassa postauksessa.
PS. Sippo ja kumppanit: ei se Elcat oikeasti ruma ole!
Santeri Lanér huseeraa eritoten hankkeen nettisivujen parissa — vaikkei omasta mielestään internetistä mitään ymmärräkään ("eikös me voitaisi palata siihen aikaan, kun 1200 baudin modeemi ja ascii-kuvat oli kova juttu ja BBS-purkit hallitsivat maailmaa? Miten niin ei???")